Olin juuri täyttänyt 23 vuotta, kun pakkasin matkalaukun muuttaakseni Tšekistä Suomeen. Vuosi oli 2009. Olin kokematon työnhakija, työelämästä tiesin tosi vähän.
Työelämäni alkoi 14-vuotiaana. Lukion ohella olin työskennellyt kaupan kassalla kotikaupungissani saksalaisessa marketissa nimeltä Kaufland. Sitä kautta sain ensimmäiset kokemukseni asiakaspalvelutehtävistä. Silloin en tajunnut, että siitä tulisi yksi tärkeimmistä kokemuksistani. Seuraavan yhdeksän vuoden aikana ehdin vielä työskennellä kojumyyjänä, englannin kielen tutorina peruskoulun oppilaille ja IBM:n englanninkielisen tukipalvelun työntekijänä. Kaikki nämä työpaikat tulivat kavereiden tai perheen kautta.
Kuvitelmani olivat silti melko naiiveja. Oletin, että siihen asti saamani työkokemus ja kandidaatintutkinto Brnon Masarykin yliopistosta olisivat riittäneet johonkin muuhun kuin siivoustöihin. Mutta tuli heti selväksi, että minun olisi haettava ensin juuri siivoustöitä. TE-toimistolta sain listan yrityksistä, joista kannattaisi aloittaa työnhaku. Lähetin CV:itä ja hakemuksia kaikkiin listassa oleviin yrityksiin – vastauksia ei tullut. Mitä, jos en löytäisikään mitään ja joutuisin seuraavalla lennolla takaisin Tšekkiin? Kauhistuttava ajatus!
Noin kuukauden kuluttua alkoi tapahtua: sain puhelun ja kutsun työhaastatteluun. Onneksi ymmärsin tarpeeksi paljon, reilu puolet puhelusta menikin täysin ohitse. Vaikka olin opiskellut suomea itsenäisesti monta vuotta, eikä suomen kielioppi ollut minulle mitenkään vierasta, ei ollut silti ihme, ettei se vielä ihan riittänyt arkipäivän asioiden hoitamiseen. Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin suomalaisten puheesta todella vähän. Tsekissä ei ollut paljoa ihmisiä, joiden kanssa olisin voinut jutella suomeksi.
Siivousalalle oli jo silloin palkattu maahanmuuttajia. Joitakin ohjeita oli jo käännetty englanniksi (esim. turvallisuusmääräykset). Työpaikalla käytettiin enimmäkseen englantia, suomea osaavat työntekijät saivat ohjeita suomeksi. En osaa kommentoida muiden kollegojen kotoutumistilannetta, mutta ainakin omani ja lähimpien työkavereiden kotoutuminen ja kielen oppiminen tapahtuivat täysin omin voimin kavereiden ja tuttujen avulla. Koska löysin töitä melko nopeasti, minulle ei laadittu kotoutumissuunnitelmaa. En ollut tietoinen moneen vuoteen, että tällainen vaihtoehto oli edes olemassa.
Tšekissä olin tottunut, että omaa verkostoa tarvitaan työnhaussa ja että se on jopa välttämätöntä. Mutta mitä tehdä, kun se oli jäänyt kotimaahan? Onneksi minulla oli Helsingissä muutama kaveri ja tuttava niiltä ajoilta, kun olin käynyt Suomessa turistina. Eräs kaverini toi minut henkilöstöfirmaan, jossa hän oli töissä. Sitä kautta sain työpaikan UniCafesta (opiskelija- ja henkilöstöravintoloitsija pääkaupunkiseudulla). Ensimmäisen vuoden aikana toimin sijaisena ja työpaikan osoite vaihtui melkein päivittäin. Työ kassalla oli päätehtäväni. Voin sanoa, että toimin joka päivä mukavuusalueeni ulkopuolella. Suomen kielen taitoni oli vielä todella heikko, mutta “kaks kuuskyt”, muutkin numerot ja “kiitos” riittivät onnistuneeseen asiakaspalveluun. Kollegojen ja asiakkaiden puheista ymmärsin vain yksittäisiä sanoja kun kasvoiltani näki, että “asia selvä”. Työpisteillä oli siihen aikaan maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä pilvin pimein. Vuosien myötä heitä tuli kuitenkin jatkuvasti lisää.
UniCafe ja sen väki opettivat minulle, mitä tarkoittaa oma-aloitteisuus ja kuinka tärkeää on työhyvinvointi. Suomen kielen taitoni parani päivä päivältä. Pian sain vakituisen työpaikan (palasin vielä töihin UniCafelle kaksi kertaa myöhemmin). Siellä myös tapasin hyviä ja ammattimaisia esihenkilöitä, joita aidosti kiinnostivat työntekijöiden työhyvinvointi ja mielipiteet. Ensimmäisessä kehityskeskustelussa minulta kysyttiin, kuinka arvioin omaa työsuoritustani. Mitä mitä? Olin tottunut, että minua arvioidaan – itsearvioinnille ei ollut tilaa Tšekin työelämässä eikä opiskelussa. Ja mikä on kehityskeskustelu? Tämä oli ensimmäinen huomaamani isompi ero kotimaahani verrattuna. Vasta myöhemmin tajusin, ettei kiva ja huolehtiva esihenkilö ollut mikään sattuma. Hyvinvointi on tärkeä osa Suomen työelämää. Pari lievän masennuksen jälkeen ymmärsin miksi. Puolet työelämästäni olin stressannut aivan turhaan.
Erilaisten työkuvioiden taustalla tapahtui oman henkilökohtaisen elämäni kotoutumisprosessi: uusia työkavereita, muita kavereita, joihin tutustuin työn ulkopuolella, uusia kokemuksia, uusia työpaikkoja, tutustuminen Suomen työkulttuuriin ja sen tapoihin. Jossain takaraivossani oli aina aika iso pelko työn menettämisestä. Tekisinkö kaiken oikein? Olivatko ihmiset tyytyväisiä minuun? Mitä jos toimisin väärin? Jostain syystä “muiden” tyytyväisyys oli omaani tärkeämpää. En tiennyt, kuinka helppoa tai vaikeaa on menettää työpaikka Suomessa. Siksi halusin olla aina avuksi, ottaa kaikki ylimääräiset vuorot ja tehdä enemmän kuin pystyin todistaakseni olevani yhtä hyvä työntekijä kuin suomalainenkin. Ehkä yritin sillä tavoin korvata puutteellista suomen kielen osaamistani.
Se, mikä yllätti, oli luottamuksen määrä. Minuun luotettiin alusta alkaen, vaikka olin ulkomaalainen. Kukaan ei vahtinut, kontrolloinut tai epäillyt työsuoritustani. Kerran minulle annettiin jopa lisää vastuuta ja apulaispäällikön paikka vuoden sisällä. Vaikka silloin tiedostin, että uuden työpaikan löytäminen olisi todella vaikeaa, jokin silti potki minua jatkuvasti eteenpäin. Kun tuli tuttu olo, etten oppisi enää enempää, tai kun tulin jostakin syystä tyytymättömäksi, tuli tarve vaihtaa ja kokeilla jotain uutta. Oma verkostoni vaikutti työnhakuun merkittävästi. Nyt tuntuu siltä, että joka toinen työpaikka tuli kaverin tai tutun kautta, joka toinen ihan netistä etsimällä.
En ikinä lähtenyt vanhalta työpaikalta ennen kuin sain uuden tilalle. Pelasin varman päälle, ainakin Helsingissä.
Turun tarina erottuu hieman tästä. Alussa tarvitsin töitä nopeasti: oli uusi parisuhde, iso asunto ja iso vuokra. Ensin yritin hakea työpaikkaa Unicalta (opiskelija- ja henkilöstöravintoloitsija Turussa), koska se tarjosi tutun työnkuvan ja ammatin. Sain sen heti. Turusta en tuntenut ketään, oma verkosto oli jäänyt Helsinkiin. Työpaikan ohella suoritin Turun Ammatti-instituutin ravintola-, hotelli- ja catering-alan perustutkinnon ja päätin vihdoin suorittaa YKI-testin. Silloin olin asunut Suomessa kahdeksan vuotta.
Mutta Unica ei riittänyt minulle pitkään, ja oli taas aika lähteä uusiin seikkailuihin. Siihen mennessä olin oppinut asettamaan itselleni rajoja ja saanut tosi paljon itseluottamusta työntekijänä. Kun olin tottunut vastaamaan työkavereilta tarjottuihin vuoroihin aina “kyllä”, nyt osasin jo sanoa “ei kiitos, en pääse” ilman syyllisyyden tunnetta tietäen, että kaikki on hyvin, eikä minun olisi pakko ottaa niitä vastaan. Silloin osasin jo itsevarmasti arvioida omaa osaamista ja itseäni.
Olin jopa sen verran rohkea, että lähdin Unicalta ilman mitään tietoa seuraavasta työpaikasta, mikä oli minun mittakaavassani aika iso asia. Sen saman tein, kun lähdin seuraavaksi K-Marketista. Samankaltaiset työpaikat ja samat kuviot toistuivat ja aloin etsiä pakoreittiä. Vasta avattu Turun Wolt-market oli viimeinen työpaikkani ennen kuin työurani suunta muuttui täysin.
Siihen asti minulla ei ollut ollut aavistustakaan, että unelmatyöpaikkani voisi olla olemassa ja jopa lähempänä kuin ikinä olin kuvitellutkaan. Olin miettinyt usein, kuinka hienoa olisi työskennellä suomen kielen parissa, auttaa maahanmuuttajia oppimaan suomea ja ehkä myös tukea heidän työnhakuaan. Ja ennen kaikkea, työt olisivat etänä! Seuraava työpaikkani oli juuri sellaisen, mitä olin toivonut.
Joskus minulta kysytään, millainen on tšekkiläinen työkulttuuri, en osaa oikeastaan kertoa. En ole ollut Tšekin työelämässä 17 vuoteen. Ainoa tietolähteeni ovat ystävien, kavereiden ja sukulaisten kokemukset ja kertomukset, ja lisäksi se, mitä itse muistan ensimmäisistä työpaikoista. Kerään ja pohdin merkittäviä eroja Suomen ja Tšekin työkulttuureista seuraavassa blogiartikkelissani.
Jokainen työpaikka on tarjonnut minulle omia haasteitaan. Jokaisesta olen saanut kullankalliita kokemuksia ja hyviä työkavereita tai ainoastaan työkavereita, jotka ovat auttaneet minua kotoutumisessa ja kielen kehittämisessä. Niiden avulla olen oppinut paljon itsestäni ja kehittänyt ihmissuhdetaitoja. Olen kiitollinen jokaiselle heistä. Voin varmuudella sanoa, että olen suomalainen työntekijä.
Minun kokemattomuuteni oli iso etu, koska en asettanut työnhakuun omaa toivetta ammatiksi, enkä siihen liittyviä vaatimuksia. Koen, että työnhausta tulisi todella haastavaa, jos vaatimukseni olisi rajoitettu yhteen tiettyyn alaan tai ammattiin.